Ikävä.
Eksyin jälleen selaileen vanhaa blogiani, kun pitkään on tehnyt mieli kirjoitella tänne ajatuksia, sillä ne yhä niin kovin usein eksyy Englantiin.
Tuntuu että vihdoin voin sanoa kotiutuneeni Jyväskylään. Jos Englannista paluun ja yliopiston alun välillä olis ollut vähän pidempi aika, olisin tuntenut kotiutuvani aikaisemmin, sillä viime syksy tuntu menneen jossain sumussa pää Englannin ja Suomen välissä.
Tän tekstin kirjottaminen vaati kuitenkin taas sellasta hetkeä elämässä että ikävä on iskenyt ja pitää johonkin päästä terapoimaan. Toi vuosi on without of doubt ollut tähän asti elämäni parhain, ja jotenkin tuntuu että en oikeen osaa puhua siitä vieläkään. Tai aina mainitsen jotain että tää biisi muistuttaa mua jostain enkkuvuodesta tai muuta vastaavaa pientä. Puhun kyllä siitä ajasta, mutta tulee aina jotenkin hassu fiilis itelle, että en osaa nostaa sitä esille oikein ja tuntuu että en osaa kuvailla sitä oikein.
En edes tiedä mitä kaipaan eniten, kaipaanko Liverpoolia ja meidän taloa, Bluebell Parkia ja meidän työntekijöitä ja lapsia, rakkaita ystäviä ja uusia fiiliksia, tai sitä tunnetta että nyt eletään ja koetaan täysillä. (Kaipaan itseasiassa myös blogin pitämistä.) Toi aika antoi niin paljon enemmän kuin uskalsin ikinä toivoa ja toi eteensä suuria yllätyksiä. Näin jälkikäteen oon ajatellut että muistelen niitä kaikkia hyviä aikoja, ihan kuin olisin kaikki vaikeat hetket ja ärsytykset blokannut mielestäni täysin.
-Sanna
